torstai 17. maaliskuuta 2011

6/101: Pikkuruiset vieraat

Taas rauhallinen päivä Muumilaaksossa. Posteljooni, joka tekee ensiesiintymisensä, jakaa postia. Hänellä on myös Muumeille kirje, mutta putoaa Muumitalon edessä olevaan ansakuoppaan, jonka Pikku Myy kaivoi. Posteljooni jahtaa Myytä juoksujalkaa puuhun, ja heiluu sen oksalla, kun Myy pomppii oksan päässä. Koska Posteljooni on hajareisin oksalla, mieleen voi pongahtaa vaikka millaista fallista symboliikkaa, mutta jätetään moinen turhuus nyt toistaiseksi pois. Posteljoonin kirje Muumeille on Mymmeliltä, Myyn isosiskolta. Hän ilmoittaa palaavansa takaisin Muumilaaksoon Myytä hoitamaan. Pari päivää myöhemmin hän palaakin, ja voi että se onkin shokki, sillä Mymmeli on ensimmäinen hahmo, jonka voisin luokitella animepelleksi. Tämä lähinnä tarkoittaa tietynlaista päänmuotoa ja suuria silmiä. Suuret silmäthän tässä on ollut vaikka kenellä, mutta ensimmäistä kertaa kokonaisuus muistuttaa näin paljon jotain perusanimen hahmoa. Mymmeli onkin yksi harvoista hahmoista, joiden kohdalla pelkkä piirrostyyli häiritsee minua ikävästi. Matkallaan Muumitaloon Mymmeli kohtaa Tiuhdin ja Viuhdin, kaksi salaperäistä matkalaukkua kantavaa mystistä pikkuhemmoa, jotka ovat jatuvasti kuin kokaiinihuuruissa, peläten jokaista vastaantulevaa asiaa.

Mymmeli palaa Muumitaloon, ja ottaa Myyn mukaansa kotiin. Tämän jälkeen Tiuhti ja Viuhti saapuvat talolle, ja saavat kokea (taas) elämänsä järkytyksen, kun heidän taakseen ilmestyy auringonvalossa hieman violetilta näyttävä Poliisimestari, joka tekee myös ensiesiintymisensä. Huomattavasti myöhempiä jaksoja raihnaisemmalla äänellä puhuva miekkonen muistuttaa tässä jaksossa lähinnä jonkinlaista veteraanipoliisia, jonka parhaat päivät ovat takanapäin ja hänet on siirretty Muumilaaksoon viettämään rauhallisia eläkevuosiaan. Ihan hauska teoria sinänsä, mutta sitten se tekee hänestä myös vähän pervon, kun vokottelee lähes teini-ikäiseltä vaikuttavaa Mymmeliä. Poliisimestarin esiintyminen myös tekee tästä melkoisen peruspalvelujakson. Enivei, Tiuhdin ja Viuhdin järkytyksen jälkeen Muumimamma toivottaa heidät tervetulleiksi yöpymään taloon, ja he menevätkin heti yläkertaan piilottamaan matkalaukkunsa.

Sitten alkaakin se, miksi en itse katsonut jaksoa yöllä, vaan odotin aamuun. Puolivälistä lähtien jaksossa koittaa ilta. Tiuhti ja Viuhti ovat tavallista hullumpia, ja päättävät kertoa Muumeille mitä pakenevat. He pakoilevat Mörkö-nimistä olentoa. Tämä käynnistää eeppisen taisteluvalmistelun, kun Muumit, Nipsu ja Nuuskamuikkunen kaikki käyvät aseisiin kunnon kasaritoimintarumpukompin soidessa taustalla. Fuck yeah! Mutta sitten mitään ei tapahdukaan. Hirviötä ei näy, vaikka kuinka odotetaan. Nipsu lähtee kävelemään kotiin hermostuneena, ja pääsemme näkemään visuaalisen upeuden, joka on polttanut itsensä meidän kaikkien verkkokalvoihin jo lapsesta lähtien. Tämän kuvan analysoiminen ei välttämättä ole edes tarpeellista, mutta teen sen silti.



Kuten näkyy, on tuo ensiesiintyminen pelottava. Täysin paikallaan oleva, kooltaan liioiteltu aavemainen musta hahmo, jonka tähän mennessä ainoa nähtävissä oleva piirre ovat komeat purukalustot ja kaksi, suurta killuvaa silmää. Koko kohtaus on pimeästi valaistu, ja tämä vahvasti lisää pelottavuutta jokaiselle pikkulapselle. Se tuntuu suorastaan viestivän, että jos suljet silmäsi kun olet menossa nukkumaan, ja avaat ne jälleen, et voi arvatakaan mitä eteesi on ilmestynyt. Tämän kuvan pelottavuus kumpuaa tavallaan siitä arkisuudesta, johon sen voi yhdistää. Koska Nipsu ei heti huomaa Mörköä, vaan kävelee kasuaalisti sen ohitse, voi olettaa ettei Mörkö tee itsestään kovin suurta juttua. Hän vain on siellä. Tämä lisää sitä tunnetta, että Mörkö voisi olla vierelläsi juuri tällä hetkellä, koska ethän sinä olkasi taakse ole vähään aikaan vilkuillut.

Nipsu päästää Mörön nähtyään varsinaisen kuolonkirkunan ja pakenee sisälle, törmäten Muumeihin. Yhteisvoimin he menevät ulos, ja Mörkö onkin kuistin edessä nyt, huomattavasti vähemmän pelottavana. Ehkä se johtuu siitä, että hän on kauempana Muumeista, eikä hänen jättimäinen kokonsa tule niin selvästi esille. Muumipappa uhkaa häntä tussarilla, ja Mörkö lähteekin pakoon, jättäen jälkeensä vain pelottavat jalanjälkensä ja jäisen ruohon. Möröstä pitää vielä mainita, että hänen trademark-örinänsä on karmiva. Ja voi helvetti, ihan kuin pikkulapset eivät pelkäisi jo tarpeeksi, jakso loppuu kertojan sanoihin "Aikooko se vielä tulla? Silloin, kun kaikki nukkuvat." Joo-o, Matti 25v. kolmevuotiaan isä arvostaa tätä pikku silausta jonka vuoksi lapsi ei tahdo enää ikinä nukkua. Mutta pelotti tai ei, tämä jakso on silti erittäin vaikuttava. Pelottavuus nousee uusiin sfääreihin, uudet hahmot toimivat ja huumori kukkii myös. Viisi salaperäistä matkalaukkua viidestä.

5/101: Hattivattien Salaisuudet

Tässä on malliesimerkki siitä, miten Muumijaksot pyrkivät ainakin parhaimmillaan jatkuvasti uusiin tapahtumiin ja tarinoihin. Hattivattien Salaisuuksissa nimittäin alkaa täysin uusi tarina kesken jakson. Edellisen jakson eri jänskä cliffhanger ratkeaa nopeasti veneen pelastamisella, ja sähköboltseista virtaa saaneet Hattivatit piirittävät päähenkilöt, joille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin luovuttaa punainen, litteältä soppakauhalta näyttävä ilmapuntari takaisin näille valkoisille aaveille. Hemuli näyttää tässä kohtauksessa käsittämätöntä ahneutta ja pelkuruutta, ensin suostumalla luopumaan ilmapuntarista vasta vahvan sosiaalisen paineen alla ja ei silti itse uskalla luovuttaa sitä Hattivateille, vaan Muumipeikko tekee sen hänen puolestaan. Hemulista tulisi varmasti upea kenraali jossakin ryssäarmeijassa, lähettäen sosiaalisen hierarkian pienempiarvoiset kuolemaan vahvempia vastustajia vastaan. Ei sentään, Muumihan jää eloon, eivätkä Hattivatit häntä tahallaan edes satuta, mitä nyt juoksevat innoissaan ilmapuntaria kohti aiheuttaen samalla Muumille melkoiset sähköiskut.

Ilmapuntarin saatuaan Hattivatit lähtevät mukavammille metsästysmaille, mutta ennen tätä yksi heistä onnistuu törmäämään Niiskuneitiin. Tämä käräyttää hänen hiuksensa aivan mustiksi ja palaneiksi. Ymmärrettävästi tämä saa Niiskuneidin hermoromahduksen partaalle. Hänen tunnusmerkkinsä, ainoa individualisoiva piirteensä on poissa, jos hiukset eivät kasva takaisin. Mikä hänestä tulee ilman hiuksiaan? Jungilainen Muumi-arkkityyppi, joka voisi olla jokaisessa tietosanakirjassa esimerkkikuvana lajilleen. Ei enää yksilö, vaan yksi monivärisestä massasta, joka on tuomittu kävelemään maapalloa tuntien utopistista yksivertaisuutta. Vailla mitään, millä saada muut kateellisiksi itsestään ja vailla keinoja vietellä toisia sen enempää kuin kumppaninsa. Ainoa yksilöllinen piirre hänessä olisi enää materialistinen, irrotettava kultarengas. Niiskuneitiä syytetään usein pinnallisuudesta, mutta tämä kriisi on ymmärrettävä, eikä Muumipeikon "Minä olen aina pitänyt kaljuista tytöistä"-lohdutustaktiikka toimi millään tasolla.

Menetys 

Tämän jälkeen jaksossa käynnistyykin erillinen tarinakokonaisuus, kun Muumipeikko, Niiskuneiti, Hemuli, Myy ja Nuuskamuikkunen lähtevät tutkimaan saaren toista puolta ja löytävät rannan, johon on öisen myrskyn aikana ajautunut kaikkea jännittävää. Tämä kohtaus on mielestäni hienoimpia hetkiä Muumien historiassa, mutta en osaa täysin perustella sitä. Jokin lasten ääntelyssä ja käyttäytymisessä tässä pienimuotoisessa seikkailussa vain tempaa mukaansa, ja ei ainoastaan välitä lapsenomaisen innon tuntua katsojalle, vaan todellakin antaa sitä intoa itse katsojalle. Tässä auttaa se, että roinan etsiminen rannalta on samaistuttava asia, kun taas esimerkiksi jättimäisten rubiinien kaukaloiminen matkalaukuista... noh, ymmärrätte varmasti mitä tarkoitan. En silti osaa täysin sanoa, mikä tässä kohtauksessa niin vahvasti immersioi minut mukaan aarteenetsinnän kokemukseen. Se on vain erinomaisesti tehty audiovisuaalinen kokonaisuus, joka vetoaa minuun syvästi.

Hemuli on koko jakson täysi pelle, äännellen naurettavasti pelätessään ja juostessaan hame helmuten tuulessa. Tämä kulminoituu aarteenetsinnän aikana, kun herra putoaa n. metri kertaa metri-kokoiseen kuoppaan(?). Pelastusoperaation yhteydessä Nuuskamuikkunen löytää kultaa kuopasta. Varsinaista taloutta ei Muumien maailmassa tunnu olevan, joten kulta joutaa ruusupenkin koristeeksi. Aarteita etsittäessä Muumipeikko löytää lasipallon, jossa on sisällä lumimaisema (vähän hölmö viittaus kirjojen puutarhassa olevaan lasipalloon) ja kaukoputken. Nuuskamuikkunen onnistuu löytämään ison puisen laivan keulakuvan, joka esittää punapäistä liikaa kanankoipia syönyttä Madonnaa. Muumipeikko rakastuu keulakuvaan heti, mikä tietysti ilahduttaa jo muutenkin itsetuntokriisiä potevaa Niiskuneitiä.

Jakso loppuukin Muumipeikon ja Niiskuneidin suhteen kannalta ikävästi, heidän kepeästi kinastelleen purjeveneessä paluumatkallaan. Tämä jakso on erittäin hyvä lastensarjan jakso, ja sopii mainiosti aikuisillekin. Huumoripuntari näyttää hellettä alusta lähtien ja tässä on hahmojen rakentamista ja kasvamista tarpeeksi parillekin jaksolle. Myös Niiskuneidin kriisi on käsinkosketeltava ja koskettava. Annan tälle täysin katumatta viisi kultakuoppaa viidestä. Seuraavaksi onkin sitten vuorossa lapsuuksiemme yöunet tuhonnut Mörkö-tarina.

4/101: Tervetuloa Hattivattien Saarelle

Muumeilla on nyt legendaarinen veneensä, mutta mitä sillä tekisi? Lähtisi purjehdusretkelle tietysti. Nopeatempoinen jakso jatkaa hienosti edellisen tarinaa. Hemuli keräilee jo kasveja erittäin innostuneesti, Niisku on lentohärvelinsä kimpussa ja Muumipeikko perheineen odottaa innolla merillelähtöä. Venereissulla päädytään Hattivattien saarelle, jossa Hemuli menee ja suututtaa kyseiset olennot hipelöimällä heidän ilmapuntariaan, joka on kiinnitetty suureen ukkosenjohdattimeen kiinni. Jakso loppuu todelliseen cliffhangeriin, kun Muumien vene alkaa myrskyn aikana hitaasti ajautumaan merelle huonon kiinnityksen vuoksi.

Tämä on kiehtova jakso monella tapaa. Ensinnäkin se todellakin tuntuu vain ensimmäiseltä osalta tarinajatkumosta, koska se jää niin selvästi kesken. Huumori on esillä edellisjaksoja väkevämmin, esimerkiksi Muumipapan ja Hemulin yhteentörmäyksen täysin kieli poskessa tehdyt äänitehosteet ja naljaileva asenne naisten pakkausintoa kohtaan naurattavat aina. Pakkausintoa puidaan myöhemminkin, kun Janssonin tarinoissakin joskus päätään nostanut vahva feministinen näkökulma tulee esille. Miehet seikkailevat ja törttöilevät, samalla kun naiset pakkaavat paljon tarpeellista tavaraa. Tavaroiden tärkeyttä jopa glorifioidaan, jotta kaikki katsojat ymmärtäisivät että naiset pakkaavat asioita mukaan koska se on erittäin tärkeää, kun taas miespuoliset otukset tässä jaksossa lähinnä juoksentelevat ympäriinsä ja tekevät hallaa joko vieraalle kulttuurille tai toisilleen. Miehet myös ovat ainoat, jotka piikittelevät pakkausinnosta, naiset ovat hiljaa ja alistuvat kärsimykseen hiljaisina, koska tietävät että lopulta he ovat aina oikeassa. Miesten seikkailunhaluisuus ja katkeruus ajaa naiset myös vaaraan seuraavassa jaksossa, mutta siitä lisää sitten joskus. Minua ei suoranaisesti häiritse itse feministisyys, vaan enemmänkin se, että tässä selvästi tungetaan lasten ajatusmaailmoihin naisvoittoista maailmankuvaa. Useimmilla lapsilla on jo valmiiksi tällainen ajatusmaailma äitisuhteen vuoksi, joten sen vahva korostaminen on mielestäni turhaa ja haitallista.

Tarpeellisuus on suhteellista

Ääninäyttely hipoo tässä jaksossa täydellisyyttä. Dynamiikka on erinomainen, ja lopputulos kuulostaa siltä, että se olisi nauhoitettu studiossa kaikkien näyttelijöiden ollessa samassa tilassa. Jokainen dialogipätkä pomppaa edellisestä sulavasti ja ammattitaitoisesti, sekä ennen kaikkea viihdyttävästi. Nipsun kotiinjäämisperustelut toimitetaan sellaisella taidolla, että heikompia hirvittää. Vähän yllättäen tässä jaksossa oli TISSIT! En olisi odottanut Muumeilta paljaita rintoja, mutta merimatkalla vastaan tulee kaksi merenneitoa, jotka eivät pidä kliseisesti simpukankuoria rintaliiveinä, vaan heiluvat päärynät paljaina. Rohkea veto, sanon. Sarjassa oudon prominentti kauhuelementti tulee taas esille, tällä kertaa Romero-leffoja kunnioittavassa kohtauksessa, jossa Hemuli kiipeää pakoon aavemaisia hattivatteja pitkin ukkosenjohdatinta. Kohtauksen ratkeaminen muistuttaa vielä kaiken lisäksi Tremorsia. Hattivateista puheen ollen, tämä taitaa olla ensimmäinen monista tarinoista, joissa kaikki ongelmat pyörivät sen ympärillä, että Muumit ja ystävät eivät käyttäydy kunnioittavasti tai edes ymmärtäen toista kulttuuria kohtaan, vaan pikemminkin tärvelevät sitä ja kohtelevat asukkeja kaltoin selittämättömistä syistä. Hemuli on tässä jaksossa hyvin, hyvin syyllinen tähän.

Jakso on loppupeleissä hyvä, mutta temaattisesti vähän hatara ja siellä täällä oleva. Seikkailuhan tässä tosin on pääasia, ja se välittyykin hyvin, ja tätä katsellessa saa nauraa enemmän kuin tavallisessa Muumijaksossa. Annan tälle neljä ilmapuntaria viidestä.

3/101: Rannalta Löytynyt Hylky

Mitä tulee nostalgia-arvoihin, itse olen myös aina Muumeja rakastanut. Olen silti mielestäni kykenevä laittamaan ne retrolasit sivuun toistaiseksi, ja katsella näitä jaksoja kirkkain silmin. Silti on pakko myöntää, että tässä jaksossa se tekee tiukkaa. Rannalta Löytynyt Hylky on kenties suosikkejani koko sarjasta, koska siinä näytetään mainiosti sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka Muumilaaksossa on läsnä. Antisosiaaliselle pikkulapselle tämä oli hieno jakso, koska siitä sai aina sen tunteen että ehkä sitten joskus minäkin korjaan venettä kavereiden kanssa. Nyt, antisosiaalisena aikuisena, siitä tulee yhä sama, mieltä ylentävä tunne.

Välittäminen 

Mielestäni tämä ei johdu edes puhtaasti nostalgia-arvoista, vaan siitä miten tämä utopistinen ihmissuhdevyyhti kuvataan. Heti alussa Muumipeikko osoittaa riippuvuutta äitiään kohtaan kysymällä pannukakkujen valmistumisesta. Seuraavaksi ystävykset menevät tutkimaan luolaa, ja pian kirjaimellisesti törmäävätkin Hemuliin, jolla on vakava pulma. Hänen postimerkkikokoelmansa on täydellinen, eikä hän voi siis enää niitä kerätä. Mitä tekee keräilijä vailla kerättävää? Hän vain omistaa, ja kuten sarjassa todetaan, hauskuus on tällöin tiessään. Huolimatta huolistaan Hemuli lähtee lasten leikkeihin mukaan, ja näyttää heille rannalle hylätyn veneen, joka päätetään kunnostaa merikelpoiseksi.

Aiemmin jaksossa näytetään myös Niiskua, joka tuskailee lentohärvelinsä kanssa. Mies tuntuu hyvin loppuun palaneelta, mutta hänkin saa yhteistyötä muiden kanssa tehdessään inspiraatiota tervatessaan venettä ja sen uhkeita muotoja katsoessaan. Hemulikin saa projektin kanssa tekemistä, ja lopulta hän keksiikin että alkaa keräilemään seuraavaksi kukkia. Tämä kriisien parantaminen ja huolien paikkaaminen käyttämällä yhteistä, sosiaalista projektia on jotain mihin itsekin pyrin työssäni nuorisojoukkojen parissa, ja se on täten samaistuttava ainakin minulle ja ymmärrän hyvin mitä nämä hahmot jakson aikana ajattelevat. He kokevat henkistä täydennystä, kun saavat tekemistä jota osaavat tehdä. Tämä saa aivonystyrät stimuloitumaan ja pian sieltä syntyykin jotain muutakin kuin pelkkää turhautumista.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana voisin mainita, että jakso sisältää ensimmäisen sarjassa olevan tarkoituksellisesti pelottavan kohtauksen. Kun ystävykset tutkivat luolaa, jossa Hemuli nukkuu ja kuorsaa, kuorsaaminen kuuluu konemaisena kalkkeena luolan suulle, ja pikimusta luola näyttää varsin ankealta kololta, jossa voisi piileksiä vaikka mitä pelkoja. Silti sinnekin uskaltaa jopa Nipsukin mennä, kunhan saa toisen henkilön kulkemaan vierellään, joka taas korostaa sitä yhtenäisyyden ja ystävyyden teemaa, joka on koko jaksosta havaittavissa. Rannalta Löytyneen Hylyn päätös on omalla tavallaan lähes antikliimaksi, kun kaikkien ongelmat ratkeavat hyvin nopeasti, lähes samanaikaisesti Niiskun ja Hemulin ilmoittaessa tulevaisuuden suunnitelmansa. Ainoa syy tämän tietynasteiseen yllättävyyteen on se, että 24-minuuttisessa jaksossa ei voida puida kahden henkilön ongelmia paria kohtausta enempää, joten formaatin puitteissa tämä on mielestäni anteeksiannettavaa. Loppuarvosanaksi antaisin tälle viisi valkoista purjetta viidestä, koska tässä on tematiikka niin prikulleen kunnossa.

2/101: Taikurin Hattu

Kertojan monologit ovat tässä sarjassa ilmeisesti hyvin kauniita. Paremmin kirjoitettuja kuin itse dialogi. Ne tuntuvat sisältävän pieniä, asiallisia jakson teemaa sivuavia filosofia lausahduksia, ja kieliasu niissä on yleisesti erittäin hyvää. Kertojaäänen rauhallinen ääni auttaa yhä enemmän tätä. Tässä jaksossa Muumipeikko tahtoo olla yksin, mutta pakotetaan sosiaalisella paineella pysymään ryhmän mukana. Sarjassa tuntuukin olevan jatkuvasti tietynasteinen kapinan katku ilmassa, koska hetkenä minä hyvänsä Muumipeikko tai Nuuskamuikkunen voivat räjähtää ja karata kahdestaan yksinäisille vuorille viettämään Brokeback Mountain-elämää. Vanhemmat ja ystävät eivät varsinaisesti estä tätä, mutta Peikko ja Muikkunen yksinkertaisesti ovat liian kilttejä pettääkseen ystävänsä heidän itsensä vuoksi. He katsovat itsensä yksilöinä alempiarvoisiksi kuin mitä ryhmä on, ja ajavat täten mieluummin ryhmän etua kuin omaansa. Hurraa sosialismi!

Rannalla ollessaan Peikko, Nipsu, Niiskuneiti ja Pikku Myy törmäävät ilkeään muurahaisleijonaan, joka on kirjaimellisesti musta kalasammakkoihmismäinen leijona! Se myös uhkailee syövänsä Niiskuneidin, mutta yhteistuumin koko posse saa pelastettua Niiskuneidin. Tässä kohtauksessa on todellista uhkan tuntua, mutta se tulee Muurahaiskarhun ylilyödystä ulkonäöstä. Seuraavana yönä Nuuskamuikkunen kertoo Muumipeikolle, että hattu joka ilmeisesti kuului Taikurille on ajelehtinut rannalle, ja se muuttaa vettä joko kuukautisvereksi tai marjamehuksi. Lähempi tarkastelu paljastaa sen marjamehuksi. Hattu päätetään sijoittaa muumitalon kellariin, joka johtaa katastrofiin. Pikku Myy heittää sinne langanpätkän, josta kasvaa varsin pelottavia jättiköynnöksiä Muumitalon ympärille. Muumien selviytymistaistelu näitä köynnöksiä vastaan muistuttaa jonkinlaista Day of the Triffids-versiointia, ja toimii hyvin viihdyttävästi. Pidän myös siitä, että vaikka oksia katkotaan, väkivalta kohdistuu nimenomaan oksiin, eikä niinkään ajatteleviin olioihin. Väkivalta on aina viihdyttävää, mutta sen pitäisi juuri kasvatuksellisista syistä kohdistua elämättömiin olioihin. Parasta toki olisi, ettei väkivaltaa olisi lainkaan, mutta lastensarjassa sitä on vaikea välttää. Lopussa Taikuri kuitenkin tulee ja pelastaa päivän, ja vie hattunsa mennessään.

Itse suuren Cthulhun jälkeläinen

Ennen hatun sijoittamista taloon, sitä käytetään suoraan Y'ha-nthleistä pongannutta Muurahaisleijonaa vastaan. Houkuttelemalla tämä ilkimys hattuun, siitä muuttuu pieni, hupaisa siili. Muistakaa lapset, on siis ihan jees käyttää omankädenoikeutta ilkimyksiä vastaan, kunhan se ei fyysisesti satuta kyseistä henkilöä! Tässä käytetään vielä sarjassa usein myöhemmin näytettävää konstia, jossa pahis yllytetään tekemään jotain tyypillisellä "nännää en usko että osaat joten näytä"-taktiikalla. Yksi pelottava kohtaus tässä jaksossa vielä on, kun näemme Taikurin lentämässä mustan pantterin selässä steampunk-äänitehosteiden saattelemana jossain Venuksen kolmannen kuun paikkeilla. Mitä tulee tämän jakson kiinnostavaan hahmokehitykseen, Pikku Myy osoittaa täydellisen sosiopaatin piirteitä hehkuttaessaan omaisuutta ja ehkä elämiä tuhoavaa kasvia jatkamaan kasvamistaan hullun kiihko silmissään. Lopussa häneltä ei kuulu edes anteeksipyyntöä. Etenkin kohtaus, jossa pelottava musiikki soi taustalla ja Myy liukuu pitkin kasveja on hyvin kauhistuttava. Myös Taikurin esiintyminen lopussa on erinomainen hahmonesittely, kun miekkonen pitää monologia häntä riivanneesta rubiinista.

Kokonaisuutena jakso on taas kerran hyvää perustasoa, ja jopa aikuisellekin sopivaa huumoria löytyy erinomaisesta dialogista (Muumipapan "Katastrofi ei saisi kestää näin kauan, minä haluan jo aamiaista"-dialogipätkä on upea). Annan tälle kokonaisuutena vaikkapa sen neljä kuihtunutta oksanpätkää viidestä.

1/101: Muumilaakson Kevät

Kauniilla talvimaisemalla käyntiin pamahtava jakso kertoo talviunilta heräilevästä Muumilaaksosta, ja esittelee samalla kaikki päähahmot. Tässä onnistutaan osittain hyvin, osittain vähän huonosti. Kertojaääni esittelee Muumitalon asukkaat (Muumipeikko, Pikku Myy, Muumipappa ja Muumimamma), mutta esimerkiksi Hemuli, Niisku, Nipsu ja Niiskuneiti jäävät esittelemättä, vaikka jokaisen ensikohtaus periaatteessa selvittää hieman hahmon luonnetta ja kertoo nimen. Hemulista silti pitää sanoa, että vaikka hänen nimensä mainitaan, jostakin syystä hänet esitellään hameeseen pukeutuvana miehenä joka pomppii vesiputouksen edessä olevilla rantakivillä huvin vuoksi, joka ei nyt olennaisesti tunnu liittyvän postimerkkeilyyn saati sitten floristiikkaan.

Esittelyjen jälkeen pääjengi löytää joltakin kalliolta hatun, jota käytetään sitemmin roskakorina. Mutta mitä! Hatussa oleva radioaktiivinen säteily muuttaakin sinne heitetyt munakuoret pinkeiksi pilviksi. Ehkäpä tämän hatun on tarkoitus edustaa jonkinlaista crackluolaa, johon yhteiskunta (Muumipappa) heittää nuoria, kouluttamattomia ihmisiä (munankuoret), ja siten heistä tulee sekopäisiä liiteleviä skitsofreenikkoja, jotka eivät pysy yhdessä muodossa ja haihtuvat tiehensä maan päältä tietyn ajan kuluttua. Jakson huipentumakohtana toimii piilosleikki, jossa Muumipeikko kiipeää hattuun sisälle piiloon. Ikävä kyllä hänestä muuttuu tämän vuoksi outo friikki, ja kukaan ei enää tunnista häntä. Varsinaisena hellanlettas-ratkaisuna Mamma kuitenkin tunnistaa hänet, ja hän muuttuu takaisin nuoreksi Peikoksi, ja hattu heitetään jokeen.

Koko jakson ajan Nuuskamuikkunen on kiehtovin hahmo. Miksi hän pyörii nuoren, viriilin ja kokemattoman Muumipeikon kanssa, vaikka on itse selvästi tietoinen yhteiskunnan normeista ja soveliaisuudesta? Hän osoittaa häpeää, kun Muumipappa näkee hänen leikkivän piilosta. "Mitä tuollainen idiootti tekee," ajattelee Nuuskamuikkunen Papan ajattelevan. Miksi hän leikkii sitä piilosta, jos tietää että kokee siitä sitten häpeää? Nuuskamuikkusen olisi aika tehdä reality-check ja myöntää itselleen joko se, että hänen on sopeuduttava normeihin tai oltava todellinen kapinallinen, varsinainen Peter Pan, ikuinen lapsi maailmassa joka katsoo häntä jatkuvasti pahemmalla silmällä. Välimaastoon ei voi jäädä, koska se ajaa ihmisen hulluksi lopulta.

Ikuinen lapsi vai eskapisti? 

Kokonaisuutena tämä jakso on ihan hauska, mutta parissa kohtauksessa äänten editointi vähän kusee, sillä äänet menevät ikävästi toistensa päälle ja lopputuloksena on tylsää ininää josta ei saa mitään selvää. Kokonaisarvosanaksi heittäisin tälle aloitusjaksolle muumi-asteikolla neljä kultaista hännäntupsua viidestä.

Missioni

Tavoitteenani on katsella kaikki Muumilaakson Tarinoiden jaksot, ja kirjoittaa jokaisesta enemmän tai vähemmän viiltävää analyysia tähän blogiin. Syytä projektin aloitukseen minun on hyvin vaikea nimetä. Fiktion kirjoittajana ja elokuvakulttuurin suurena ystävänä Muumit ovat ilmiönä aina olleet hyvin kiehtovia. Se on yksi harvoista kulttuuri-ilmiöistä, joka tuntuu iskevän kaikkiin yhtä mainiosti iästä, sukupuolesta ja sukupolvesta huolimatta. Haluan ymmärtää, miksi asia on näin. Paras tapa tähän on yksinkertaisesti nauttia itse sarjasta täysin siemauksin. Blogin ensimmäiset viisi jaksoa olen katsonut aikaisemmin ja kirjoittanut niistä tekstit, joten olet saattanut nähdä ne jossain muuallakin internetissä. Siitä eteenpäin kaikki sisältö on yksinomaan tätä blogia varten tuotettua.

Toivon, että nauttisitte tekstieni lukemisesta yhtä paljon kuin minä nautin niiden tekemisestä. Kiitos teille.