4/101: Tervetuloa Hattivattien Saarelle

Muumeilla on nyt legendaarinen veneensä, mutta mitä sillä tekisi? Lähtisi purjehdusretkelle tietysti. Nopeatempoinen jakso jatkaa hienosti edellisen tarinaa. Hemuli keräilee jo kasveja erittäin innostuneesti, Niisku on lentohärvelinsä kimpussa ja Muumipeikko perheineen odottaa innolla merillelähtöä. Venereissulla päädytään Hattivattien saarelle, jossa Hemuli menee ja suututtaa kyseiset olennot hipelöimällä heidän ilmapuntariaan, joka on kiinnitetty suureen ukkosenjohdattimeen kiinni. Jakso loppuu todelliseen cliffhangeriin, kun Muumien vene alkaa myrskyn aikana hitaasti ajautumaan merelle huonon kiinnityksen vuoksi.

Tämä on kiehtova jakso monella tapaa. Ensinnäkin se todellakin tuntuu vain ensimmäiseltä osalta tarinajatkumosta, koska se jää niin selvästi kesken. Huumori on esillä edellisjaksoja väkevämmin, esimerkiksi Muumipapan ja Hemulin yhteentörmäyksen täysin kieli poskessa tehdyt äänitehosteet ja naljaileva asenne naisten pakkausintoa kohtaan naurattavat aina. Pakkausintoa puidaan myöhemminkin, kun Janssonin tarinoissakin joskus päätään nostanut vahva feministinen näkökulma tulee esille. Miehet seikkailevat ja törttöilevät, samalla kun naiset pakkaavat paljon tarpeellista tavaraa. Tavaroiden tärkeyttä jopa glorifioidaan, jotta kaikki katsojat ymmärtäisivät että naiset pakkaavat asioita mukaan koska se on erittäin tärkeää, kun taas miespuoliset otukset tässä jaksossa lähinnä juoksentelevat ympäriinsä ja tekevät hallaa joko vieraalle kulttuurille tai toisilleen. Miehet myös ovat ainoat, jotka piikittelevät pakkausinnosta, naiset ovat hiljaa ja alistuvat kärsimykseen hiljaisina, koska tietävät että lopulta he ovat aina oikeassa. Miesten seikkailunhaluisuus ja katkeruus ajaa naiset myös vaaraan seuraavassa jaksossa, mutta siitä lisää sitten joskus. Minua ei suoranaisesti häiritse itse feministisyys, vaan enemmänkin se, että tässä selvästi tungetaan lasten ajatusmaailmoihin naisvoittoista maailmankuvaa. Useimmilla lapsilla on jo valmiiksi tällainen ajatusmaailma äitisuhteen vuoksi, joten sen vahva korostaminen on mielestäni turhaa ja haitallista.

Tarpeellisuus on suhteellista

Ääninäyttely hipoo tässä jaksossa täydellisyyttä. Dynamiikka on erinomainen, ja lopputulos kuulostaa siltä, että se olisi nauhoitettu studiossa kaikkien näyttelijöiden ollessa samassa tilassa. Jokainen dialogipätkä pomppaa edellisestä sulavasti ja ammattitaitoisesti, sekä ennen kaikkea viihdyttävästi. Nipsun kotiinjäämisperustelut toimitetaan sellaisella taidolla, että heikompia hirvittää. Vähän yllättäen tässä jaksossa oli TISSIT! En olisi odottanut Muumeilta paljaita rintoja, mutta merimatkalla vastaan tulee kaksi merenneitoa, jotka eivät pidä kliseisesti simpukankuoria rintaliiveinä, vaan heiluvat päärynät paljaina. Rohkea veto, sanon. Sarjassa oudon prominentti kauhuelementti tulee taas esille, tällä kertaa Romero-leffoja kunnioittavassa kohtauksessa, jossa Hemuli kiipeää pakoon aavemaisia hattivatteja pitkin ukkosenjohdatinta. Kohtauksen ratkeaminen muistuttaa vielä kaiken lisäksi Tremorsia. Hattivateista puheen ollen, tämä taitaa olla ensimmäinen monista tarinoista, joissa kaikki ongelmat pyörivät sen ympärillä, että Muumit ja ystävät eivät käyttäydy kunnioittavasti tai edes ymmärtäen toista kulttuuria kohtaan, vaan pikemminkin tärvelevät sitä ja kohtelevat asukkeja kaltoin selittämättömistä syistä. Hemuli on tässä jaksossa hyvin, hyvin syyllinen tähän.

Jakso on loppupeleissä hyvä, mutta temaattisesti vähän hatara ja siellä täällä oleva. Seikkailuhan tässä tosin on pääasia, ja se välittyykin hyvin, ja tätä katsellessa saa nauraa enemmän kuin tavallisessa Muumijaksossa. Annan tälle neljä ilmapuntaria viidestä.