2/101: Taikurin Hattu

Kertojan monologit ovat tässä sarjassa ilmeisesti hyvin kauniita. Paremmin kirjoitettuja kuin itse dialogi. Ne tuntuvat sisältävän pieniä, asiallisia jakson teemaa sivuavia filosofia lausahduksia, ja kieliasu niissä on yleisesti erittäin hyvää. Kertojaäänen rauhallinen ääni auttaa yhä enemmän tätä. Tässä jaksossa Muumipeikko tahtoo olla yksin, mutta pakotetaan sosiaalisella paineella pysymään ryhmän mukana. Sarjassa tuntuukin olevan jatkuvasti tietynasteinen kapinan katku ilmassa, koska hetkenä minä hyvänsä Muumipeikko tai Nuuskamuikkunen voivat räjähtää ja karata kahdestaan yksinäisille vuorille viettämään Brokeback Mountain-elämää. Vanhemmat ja ystävät eivät varsinaisesti estä tätä, mutta Peikko ja Muikkunen yksinkertaisesti ovat liian kilttejä pettääkseen ystävänsä heidän itsensä vuoksi. He katsovat itsensä yksilöinä alempiarvoisiksi kuin mitä ryhmä on, ja ajavat täten mieluummin ryhmän etua kuin omaansa. Hurraa sosialismi!

Rannalla ollessaan Peikko, Nipsu, Niiskuneiti ja Pikku Myy törmäävät ilkeään muurahaisleijonaan, joka on kirjaimellisesti musta kalasammakkoihmismäinen leijona! Se myös uhkailee syövänsä Niiskuneidin, mutta yhteistuumin koko posse saa pelastettua Niiskuneidin. Tässä kohtauksessa on todellista uhkan tuntua, mutta se tulee Muurahaiskarhun ylilyödystä ulkonäöstä. Seuraavana yönä Nuuskamuikkunen kertoo Muumipeikolle, että hattu joka ilmeisesti kuului Taikurille on ajelehtinut rannalle, ja se muuttaa vettä joko kuukautisvereksi tai marjamehuksi. Lähempi tarkastelu paljastaa sen marjamehuksi. Hattu päätetään sijoittaa muumitalon kellariin, joka johtaa katastrofiin. Pikku Myy heittää sinne langanpätkän, josta kasvaa varsin pelottavia jättiköynnöksiä Muumitalon ympärille. Muumien selviytymistaistelu näitä köynnöksiä vastaan muistuttaa jonkinlaista Day of the Triffids-versiointia, ja toimii hyvin viihdyttävästi. Pidän myös siitä, että vaikka oksia katkotaan, väkivalta kohdistuu nimenomaan oksiin, eikä niinkään ajatteleviin olioihin. Väkivalta on aina viihdyttävää, mutta sen pitäisi juuri kasvatuksellisista syistä kohdistua elämättömiin olioihin. Parasta toki olisi, ettei väkivaltaa olisi lainkaan, mutta lastensarjassa sitä on vaikea välttää. Lopussa Taikuri kuitenkin tulee ja pelastaa päivän, ja vie hattunsa mennessään.

Itse suuren Cthulhun jälkeläinen

Ennen hatun sijoittamista taloon, sitä käytetään suoraan Y'ha-nthleistä pongannutta Muurahaisleijonaa vastaan. Houkuttelemalla tämä ilkimys hattuun, siitä muuttuu pieni, hupaisa siili. Muistakaa lapset, on siis ihan jees käyttää omankädenoikeutta ilkimyksiä vastaan, kunhan se ei fyysisesti satuta kyseistä henkilöä! Tässä käytetään vielä sarjassa usein myöhemmin näytettävää konstia, jossa pahis yllytetään tekemään jotain tyypillisellä "nännää en usko että osaat joten näytä"-taktiikalla. Yksi pelottava kohtaus tässä jaksossa vielä on, kun näemme Taikurin lentämässä mustan pantterin selässä steampunk-äänitehosteiden saattelemana jossain Venuksen kolmannen kuun paikkeilla. Mitä tulee tämän jakson kiinnostavaan hahmokehitykseen, Pikku Myy osoittaa täydellisen sosiopaatin piirteitä hehkuttaessaan omaisuutta ja ehkä elämiä tuhoavaa kasvia jatkamaan kasvamistaan hullun kiihko silmissään. Lopussa häneltä ei kuulu edes anteeksipyyntöä. Etenkin kohtaus, jossa pelottava musiikki soi taustalla ja Myy liukuu pitkin kasveja on hyvin kauhistuttava. Myös Taikurin esiintyminen lopussa on erinomainen hahmonesittely, kun miekkonen pitää monologia häntä riivanneesta rubiinista.

Kokonaisuutena jakso on taas kerran hyvää perustasoa, ja jopa aikuisellekin sopivaa huumoria löytyy erinomaisesta dialogista (Muumipapan "Katastrofi ei saisi kestää näin kauan, minä haluan jo aamiaista"-dialogipätkä on upea). Annan tälle kokonaisuutena vaikkapa sen neljä kuihtunutta oksanpätkää viidestä.