5/101: Hattivattien Salaisuudet

Tässä on malliesimerkki siitä, miten Muumijaksot pyrkivät ainakin parhaimmillaan jatkuvasti uusiin tapahtumiin ja tarinoihin. Hattivattien Salaisuuksissa nimittäin alkaa täysin uusi tarina kesken jakson. Edellisen jakson eri jänskä cliffhanger ratkeaa nopeasti veneen pelastamisella, ja sähköboltseista virtaa saaneet Hattivatit piirittävät päähenkilöt, joille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin luovuttaa punainen, litteältä soppakauhalta näyttävä ilmapuntari takaisin näille valkoisille aaveille. Hemuli näyttää tässä kohtauksessa käsittämätöntä ahneutta ja pelkuruutta, ensin suostumalla luopumaan ilmapuntarista vasta vahvan sosiaalisen paineen alla ja ei silti itse uskalla luovuttaa sitä Hattivateille, vaan Muumipeikko tekee sen hänen puolestaan. Hemulista tulisi varmasti upea kenraali jossakin ryssäarmeijassa, lähettäen sosiaalisen hierarkian pienempiarvoiset kuolemaan vahvempia vastustajia vastaan. Ei sentään, Muumihan jää eloon, eivätkä Hattivatit häntä tahallaan edes satuta, mitä nyt juoksevat innoissaan ilmapuntaria kohti aiheuttaen samalla Muumille melkoiset sähköiskut.

Ilmapuntarin saatuaan Hattivatit lähtevät mukavammille metsästysmaille, mutta ennen tätä yksi heistä onnistuu törmäämään Niiskuneitiin. Tämä käräyttää hänen hiuksensa aivan mustiksi ja palaneiksi. Ymmärrettävästi tämä saa Niiskuneidin hermoromahduksen partaalle. Hänen tunnusmerkkinsä, ainoa individualisoiva piirteensä on poissa, jos hiukset eivät kasva takaisin. Mikä hänestä tulee ilman hiuksiaan? Jungilainen Muumi-arkkityyppi, joka voisi olla jokaisessa tietosanakirjassa esimerkkikuvana lajilleen. Ei enää yksilö, vaan yksi monivärisestä massasta, joka on tuomittu kävelemään maapalloa tuntien utopistista yksivertaisuutta. Vailla mitään, millä saada muut kateellisiksi itsestään ja vailla keinoja vietellä toisia sen enempää kuin kumppaninsa. Ainoa yksilöllinen piirre hänessä olisi enää materialistinen, irrotettava kultarengas. Niiskuneitiä syytetään usein pinnallisuudesta, mutta tämä kriisi on ymmärrettävä, eikä Muumipeikon "Minä olen aina pitänyt kaljuista tytöistä"-lohdutustaktiikka toimi millään tasolla.

Menetys 

Tämän jälkeen jaksossa käynnistyykin erillinen tarinakokonaisuus, kun Muumipeikko, Niiskuneiti, Hemuli, Myy ja Nuuskamuikkunen lähtevät tutkimaan saaren toista puolta ja löytävät rannan, johon on öisen myrskyn aikana ajautunut kaikkea jännittävää. Tämä kohtaus on mielestäni hienoimpia hetkiä Muumien historiassa, mutta en osaa täysin perustella sitä. Jokin lasten ääntelyssä ja käyttäytymisessä tässä pienimuotoisessa seikkailussa vain tempaa mukaansa, ja ei ainoastaan välitä lapsenomaisen innon tuntua katsojalle, vaan todellakin antaa sitä intoa itse katsojalle. Tässä auttaa se, että roinan etsiminen rannalta on samaistuttava asia, kun taas esimerkiksi jättimäisten rubiinien kaukaloiminen matkalaukuista... noh, ymmärrätte varmasti mitä tarkoitan. En silti osaa täysin sanoa, mikä tässä kohtauksessa niin vahvasti immersioi minut mukaan aarteenetsinnän kokemukseen. Se on vain erinomaisesti tehty audiovisuaalinen kokonaisuus, joka vetoaa minuun syvästi.

Hemuli on koko jakson täysi pelle, äännellen naurettavasti pelätessään ja juostessaan hame helmuten tuulessa. Tämä kulminoituu aarteenetsinnän aikana, kun herra putoaa n. metri kertaa metri-kokoiseen kuoppaan(?). Pelastusoperaation yhteydessä Nuuskamuikkunen löytää kultaa kuopasta. Varsinaista taloutta ei Muumien maailmassa tunnu olevan, joten kulta joutaa ruusupenkin koristeeksi. Aarteita etsittäessä Muumipeikko löytää lasipallon, jossa on sisällä lumimaisema (vähän hölmö viittaus kirjojen puutarhassa olevaan lasipalloon) ja kaukoputken. Nuuskamuikkunen onnistuu löytämään ison puisen laivan keulakuvan, joka esittää punapäistä liikaa kanankoipia syönyttä Madonnaa. Muumipeikko rakastuu keulakuvaan heti, mikä tietysti ilahduttaa jo muutenkin itsetuntokriisiä potevaa Niiskuneitiä.

Jakso loppuukin Muumipeikon ja Niiskuneidin suhteen kannalta ikävästi, heidän kepeästi kinastelleen purjeveneessä paluumatkallaan. Tämä jakso on erittäin hyvä lastensarjan jakso, ja sopii mainiosti aikuisillekin. Huumoripuntari näyttää hellettä alusta lähtien ja tässä on hahmojen rakentamista ja kasvamista tarpeeksi parillekin jaksolle. Myös Niiskuneidin kriisi on käsinkosketeltava ja koskettava. Annan tälle täysin katumatta viisi kultakuoppaa viidestä. Seuraavaksi onkin sitten vuorossa lapsuuksiemme yöunet tuhonnut Mörkö-tarina.